Istun bussissa. Mietin että olin noin 25 minuuttia sitten vielä sängyssä, pohtien jaksamisen puutetta. Keskustorille on 28 minuuttia aikaa. No, ainakin pääsen kuuntelemaan musiikkia sen ajan.
Bussi ajaa vanhan kotini ohi, kun sitä kuin hidastetussa ajassa jään kaipaamaan. Kangasala, kaupunki, jota on urbanisoitu enemmän ja enemmän, jää taakseni.
Bussissa jään pohtimaan elämääni. Nyökyttelen itselleni, sillä elämä, joka alkoi lukiossa, on paljon parempi. Minulla on enemmän ystäviä, koulunkäynti onnistuu ilman suurta ylikuormitsevaa määrää melua, sekä pystyn tehdä ilmaisutaitoa niin paljon kuin haluan. Olen löytänyt paikkani.
Siltikin murehdin bussissa sitä, miten elämä on niin hyvin, ja kuitenkin on ontto olo. Minulla menee varmaankin parhaiten koskaan tällä hetkellä, mutta kaikki kuitenkin pelottaa. Ärsyttää, oikein huokaisen ongelmiani.
Saavun matkan puoliväliin. Valot heiluvat ohi, ympäristö vaihtuu (muut kuin musiikki jota kuuntelen ja penkki jolla istun) ja niin päin eteenpäin. Tuijottelen STOP-nappeja, ympärillä olevia ihmisiä, mutta mikään ei oikein jää mieleen. Aivoissa pyörii joko liikaa tai ei mitään, varsinkin aamuisin.
Kello on 8.15. Olisin jo koulussa, jos olisin jäänyt vanhaan kouluuni. Ennen tämän hetkeiseen lukioon tuloa mietin pitkään laitanko tämän vai toisen ensmimmäiseksi valinnaksi, päätin valita lukion, jossa tällä hetkellä käyn koulua. Päätin lopuksi tähän lukioon musiikin ja ilmaisutaidon takia.
Bussi pysähtyy kohta. Nousta ylös pitäisi taas, mutt ei jaksaisi. Kai se pitää tehdä.
”Tämä sälli tarvitsee enemmän lepoa.”
Aaretti Lillia
Sällit - Tampereen poikateatteri 